Länsi-Kymen Kulttuuritie

Muutamia poimintoja Kymijoen alue- ja henkilöhistoriasta

Länsi-Kymen Kulttuuritien numeroiduista nähtävyyskohteista ja päätapahtumista sekä Strömforsin ruukin asioista kertovat kotisivut avautuvat yksittäin heti käyttöösi, kun klikkaat tämän sivuston reittikartan vieressä olevia punavärisiä käyntikohteiden ja tapahtumien nimiä.

Kymijoen syntyvaiheet Pohjolan viimeisimmän jääkauden jälkeen

Kun jääkauden jälkeisen maanpinnan kohoamisen seurauksenaPäijänteen järviallas erkani Itämeren altaasta noin 8000 vuotta sitten, sen vedet – kuten Muinais-Saimaankin – laskivat ensin Pohjanlahteen. Sulamis- ja sadevesiä oli kerääntynyt useisiin muihinkin suuriin järvialtaisiin nykyisessä Keski-Suomessa ja Savossa.

Sen jälkeen maan kohoaminen Päijänteen länsipuolella alkoi työntää vesiä etelän suuntaan, kunnes noin

6000 vuotta sitten vesimassat purkautuivat yhdessä Muinais-Saimaan vesien kanssa Mäntyharjun reitin Vuohijärven ja Jaalan Pyhäjärven kautta yhteisvirtana kohti silloisen Itämeren rannassa pauhannutta Ankkapurhan valtavaa koskea nykyisessä Keski-Kymenlaaksossa Anjalan kartanon vieressä.

Kaikki Päijänteen ja Saimaan vedet eivät mahtuneet yhteen jokiuomaan, vaan tulva hukutti alleen suuren osan Pohjois-Kymenlaaksosta.Ankkapurhan rantatörmän arkeologisilta kaivauksilta on löydetty Kymenlaakson vanhimmat, noin 6500 vuoden ikäiset kivikautiset asuinpaikat – siis ilmeisesti ajalta ennen suurtulvaa. Kansallismuseon kokoama näyttely kaivausten löydöksistä on deponoituna esillä Ankkapurhan teollisuusmuseossa.

Tulvakausi päättyi Kymenlaaksossa, kun jäämassojen painama maaperä kohosi riittävästi ja Muinais-Saimaan vedenpinta oli vähitellen madaltunut lähelle nykyistä tasoaannoin 5700 vuotta sitten tapahtu-neen Vuoksen jokiuoman puhkeamisen jälkeen. Sen seurauksena idästä Kymijokeen vielä ohjautuneet vedet vähenivät ja siirtyivät etelämmäksi nykyiselle Valkealan reitilleen.

Päijänteen vesien nykyinen purkautumisuoma Toisen Salpausselän läpi Konniveden eteläpäästä Vuolen-koskeltasyntyi noin 3000 vuotta sitten. Sen vedet liittyivät vanhempaan Kymijoen uomaan Pyhäjärvessä.

Ensimmäisen Salpausselän repeämäkohta syntyi nykyiseen Kouvolan Kelttiin, Valtateiden 6 ja 12 risteyksen viereen.

Keltinkosken ylittävältä sillalta avautuu hieno jokimaisema kanjonimaiselle uomalle pohjoiseen ja leveälle suvantouomalle etelään.

Maankohoamisen seurauksena Itämeren rannat vetäytyivät sangen nopeasti etelämmäksi,ja ajan myötä Kymijoen alajuoksulle muotoutuivat virran nykyiset viisi mereenlasku-uomaa: kolme itäisen haaran uomaa Kotkan alueella ja kaksi läntisen haaran uomaa Pyhtäällä ja Loviisan Ruotsinpyhtäällä.

Pohjois-Iitin jokiosuus, Kimolan kanava ja Kymijoen vesivoimalaitokset

Kun Kaurakosken voimalaitos patosi 1950-luvun alussa Kymijoen Mankalan kosket, joen ylävirta rauhoittui, vedenpinta nousi ja vesialue laajeni järviksi jokiväylän lähialueiden painanteisiin.

Mankalan alapuolisen Leininselän suvantojärven jälkeen Kymijoen virtaus kääntyy Iitin Kirkkojärvellä suoraan pohjoiseen ja Virtasalmen sillan pohjoispuolella kanootti- ja veneretkeilijöille avautuu yli 7 km:n pituinen Pelinginselkä.

Urajärven Mukulanlahdelta on myös vesiyhteys Pelinginselälle, jonka pohjoispäässä Kymijoki kaartuu Hiidensaaren editse itään Jaalan Pyhäjärveen ja siellä Mäntyharjun reitiltä runsaasti lisävettä saatuaan jälleen kohti etelää Kuusankosken tehdasaluiden suuntaan.

Tukinuitto lopetettiin Kuusankosken alapuolisella jokiosuudella vuonna 1966 ja joen yläjuoksulla v. 2002.

Mankalan vesivoimalaitoksen ja Kuusankosken Voikkaan tehtaan voimalaitoksen välillä ei ole yhtään patoa.

Kaikkiaan Kymijoen vajaan 150 kilometrin pituisen jokiuoman varressa Vuolenkosken ja Itämeren välissä on 12 vesivoimalaitosta ja useita säännöstelypatoja.

Ankkapurhan koski Anjalan kartanon vieressä padottiin sähköntuotantoon vuonna 1922, merenrannan Ahvenkoski 1933, Iitin Kaurakoski Mankalassa 1952 ja Vuolenkoski Konniveden eteläkärjessä 1959.

Noin 50 kilometrin mittainen Kymijoen pisin patoamaton jokiosuussijoittuu Ankkapurhan kosken ja Loviisan Ruotsinpyhtäällä sijaitsevan Strömforsin ruukin välille.

Iitin Hiidensaaren pohjoispuoliselta Pyhäjärveltä avautuu vesiväylä myös luoteeseenKimolan suljetulletukinuittokanavalle. Vireillä on hanke kanavan kunnostamisesta ja veneilyväylän avaamisesta Pyhäjärveltä Heinolan Konnivedelle, jonkaIitin puoleisissa laivareitin saarissa on kivikautisia kalliomaalauksiakin.

Heinolasta järviyhteys jatkuu lukuisille Ruotsalaisen lahdelmille ja laivareittinä Kalkkisten kanavan kautta Keski- ja Pohjois-Päijänteelle ja Keitele-järvelle sekä Vääksyyn Etelä-Päijänteelle ja Lahden Vesijärvelle.

Keskiajalla katolilaisten Ruotsin ja Tanskan sekä ortodoksisen Novgorodin/Venäjän väliset rajasodat ja ryöstöretket vaikeuttivat asukkaiden elinoloja Suomenlahden rannoilla

Suomenlahden rannikko Kymijoen mereenlasku-uomille asti sai pysyvän asutuksensa katolilaiselta Itämeren alueelta ja tulijoiden pääkieli oli ruotsi. Pohjoisempi sisämaan jokiseutu sai asutuksensa suomenkielisestä Hämeestä, talonpoikien riistamaiden muututtua uudisviljelijöiden asuinseuduksi. Suuri osa Pohjois-Kymenlaaksoa oli pitkän aikaa käytännössä hämäläisten maata ja osa Hollolan keskiaikaista kirkkopitäjää.

Varhaisimmat historiallisen ajan kirjalliset kronikat kertovat Novgorodin ortodoksisen kulttuuripiirin sekä Itämeren alueen katolisen kirkon ja skandinaavisen/germaanisen kulttuuripiirin välisistä reviiritaisteluista. Runsaita lohisaaliita tarjonneet Kymijoen alimmat kosket olivat Itämeren alueen halutuimpien yksittäisten valloituskohteiden joukossa.

Kymijoen läntisimmän Ahvenkosken mereenlasku-uoman lohenkalastuksen yksinomaisiksi haltijoiksi onnistuivat pääsemään koko 1300-luvun ajaksi Turun katoliset piispat, jotka perustivat Ahvenkosken äärelle Piispankartanon. Sen kautta avautuivat myös laajat lähialueen asukkaiden verotusoikeudet.

Suomen maallista hallintoa ja veronkantoa hoiti keskiajalla pitkän aikaa Paavin johtama katolinen kirkko , ei Ruotsin valtio. Muutos käynnistyi vasta Kustaa Vaasan aikana 1520-luvun lopulla ja sitä seuranneen kirkkokuntamme luterilaisen uskonpuhdistuksen myötä. Kustaa Vaasa siirsi määrätietoisesti kirkon suuren omaisuuden ja veronkannon kirkkoherroilta kruunulle koko valtakuntansa alueella.

Murrosvaiheen avainhenkilö Suomessa oli Loviisan emäpitäjä Pernajassa maanviljelijän perheeseen syntynyt Mikael Olavinpoika, myöhemmin sukunimeltään Agricola (n.1510-1557) . Hän opiskeli Viipurin latinakoulussa, sai uskonpuhdistuksen herätteitä Pietari Särkilahdelta Turussa ja suoritti v. 1539 yhdessä nuoremman pernajalaisen ylioppilaanMartti Teitin kanssa maisterintutkinnon Lutherin ja Melanchthonin oppilaana Wittenbergin yliopistossa Saksassa.

Sieltä palattuaan Agricola aloitti opetustyönsä Turussa ja valittiin sen jälkeen Turun piispaksi. Hänestä tuli Suomen uskonpuhdistaja ja Raamatun suomentaja ja sen ohessa suomen kielen ja kieliopin sekä julkaisujensa kautta suomenkielisen kirjallisuuden ”isä”.

Martti Teitti toimi valmistuttuaan mm. Kustaa Vaasan herttuapoikien kotiopettajana Tukholmassa ja myöhemmin kirkkoherrana Turussa.

Hänen serkkunsaJaakko Teitti (Jacob Larsson Teit) työskenteli puolestaan mm. Kustaa Vaasan kamarikirjurina ja laati Suomeen suuntautuneen tarkastusmatkansa tuloksena vuosina 1555-56 kuuluisan Jaakko Teitin valitusluettelon Suomen aateliston väärinkäytöksistä sekä luettelon yöpymispaikoista Suomen maanteiden varsilla. Viime mainitussa luettelossa mainitaan myös Kymijoen läntisimmän uoman ylittävä Suuren Rantatien puusilta Ahvenkoskelta.

Hallinto- ja taajamakeskusten synty

Pyhtään kirkkopitäjä muodostettiin viimeistään 1300-luvun puolivälissä ja siitä tuli Kymijoen jokisuun kirkollinen keskus. Idempänä Suur-Vehkalahden kirkkopitäjä perustettiin v. 1427 ja siihen kuului keskiajalla lähes koko nykyinen Kymenlaakso. Myöhemmin sen luoteisosat liitettiin Iittiin ja vuonna 1653 Vehkalahden kirkonkylästä muodostettiin Haminan kaupunki.

Elimäestä muodostui hallintopitäjä viimeistään v. 1455, jolloin siellä järjestettiin omat käräjät. Ensin Elimäki kuului Hämeen linnalääniin, myöhemmin vaihtelevasti mm. Kyminkartanon, Viipurin ja myös Uudenmaan lääneihin. Kun seurakunnallinen yhteys Hollolaan katkesi jo 1500-luvun alkupuolella, Elimäki liitettiin Pyhtään kirkkopitäjään ja sittemmin 1700-luvulla kymmeniksi vuosiksi myös Loviisan kirkkoherrakuntaan. Lopulta seurakunta itsenäistyi vuonna 1865.

1200-luvulta asti tunnetun Hollolan emäpitäjän itäreunalle v. 1539 perustettu Iitin kirkkopitäjä sai alkunsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan vahvistuskirjalla. Sen myötä Iitin pitäjään liitettiin pieni kolkka Elimäestä, osia Mäntyharjusta sekä Jaalan, Valkealan, Kuusankosken ja Kouvolan alueet.

Valkeala irrotettiin Iitistä v. 1640 ja nykyinen Kouvolan kaupunkikeskustan alue liitettiin hallinnollisesti siihen. Jaala itsenäistyi kunnaksi 1879. Kuusankosken hallinnollisen itsenäistymisen myötä Iitti menetti 1920-luvun alussa suuren osan teollisuusseudustaan.

Loviisan kauppasatama ja kaupunki perustettiin Degerbyn rusthollitilan maille Pernajan pitäjän itäosaan vasta vuonna 1745.Nykyisen nimensä Degerbyn kaupunki sai vuonna 1752, kun saksalaistaustaisesta Holstein-Gottorpin suvusta Ruotsin kuninkaaksi valittu Adolf Fredrik saapui tarkastuskäynnille uuteen rajakaupunkiin.

Silloin kaupunkiaja sen satamaa turvasivat keskeneräiset maalinnoitukset Loviisanlahden pohjukassa ja rakenteilla ollut merilinnoitus Svartholman saaressa. Linnoitussuunnitelman oli laatinut Augustin Ehrensvärd, Viaporin eli Helsingin Suomenlinnan linnoitusten suunnittelija ja toteuttaja.

Linnoituksia tarvittiin, sillä Degerbyn satama- ja rajakaupunki oli perustettu Ruotsin tappioksi vuonna 1743 päättyneenHattujen sodan jälkeensuojaamaan Kymijoen läntisimpään Ahvenkosken uomaan siirtynyttä Venäjän vastaista Ruotsin itärajaa ja toimimaan Ruotsin uutena itäisen Suomenlahden kauppasatamana Venäjälle menetetyn Haminan kaupungin sijasta.

Iitin nykyisen ydinalueen halkaisi jo keskiajalla Hämeen linnasta Viipurin linnaan Lappeenrannan kautta johtanut Ylinen Viipurintie kievareineen. Riihimäen ja Pietarin välinen rautatie mullisti Iitin kehitystä vielä tuntuvammin. Kirkonkylän sijasta Iitin suurin taajama-alue alkoi kasvaa lähemmäs rautatietä nykyiseen Kausalan kuntakeskukseen.

Nykyinen Valtatien 12 linjaus Lahdesta Nastolan ja Kausalan kautta Uttiin seuraa pitkälti Ylisen Viipurintien vanhaa reittiä.

Rautatie mullisti myös Elimäen kuntakehityksen. Rata ylitti Kymijoen Elimäen pohjoisosaan rakennettua Korian siltaa pitkin. Iitin Kausalan tavoin Koriasta alkoi kehittyä Elimäen kunnan suurin taajama joen vastarannalle rakennetun Kouvolan rautatieristeyksen ja kauppalan kehittymisvaiheisiin kytkeytyen.

Kiertävän pitäjänkoulun toiminta käynnistyi Elimäellä v. 1769. Loviisassa toimi puolestaan vapaa-muurareiden yhteyteen kytkeytynyt Pro Amore Proximi -kiertokoulu vuosina 1786-1812. Kiertävänä pitäjänkouluna aloitti myös Anjalan Regina-koulu v. 1803.

Suomeen v. 1866 säädetyn kansakouluasetuksen mukainen – eli poikien rinnalla myös tytöille tarkoitettu – Mustilan kansakoulu perustettiin Elimäelle jo 1864, ja tyttöjen opettajaksi sinne palkattiin maamme kansakoulujen ensimmäinen naisopettaja.

Iitin kirkonkylässä, kolmen järven välisellä kannaksella, kansakoulu avattiin v. 1870. Samana vuonna saatiin valmiiksi myös Pietarin junarata ja järjestettiin Iitin ensimmäiset ravikilpailut Kirkkojärven jäällä. Kirkonkylän ympärillä on edelleen kolme vanhaa kirkkovenevalkamaa ja niille kylttiopasteet kirkon viereltä.

Vuonna 1865 säädetty uusi kunnallisasetus salli asukkaiden kunnallisveroäyrimäärään eli varakkuuteen kytkeytyneisiin ääniosuuksiin perustuvien kuntakokousten rinnalla perustaa kyläkuntien asukasmäärään perustuneita, kansalaisdemokratian kannalta tasa-arvoisempia päätäntäelimiä – kunnanvaltuustoja.

Elimäen kuntakokous perusti 8.3.1868 Elimäen kuntaan maamme ensimmäinen kunnanvaltuuston.

1600-luvun historiaa Kymijoen länsirannalla muokkasi vahvimmin Elimäen kartanot perustanut baltiansaksalainen Wreden aatelissuku

Kouvolaan vuonna 2009 liitetyn Elimäen kunnan entisessä kuntavaakunassa korskuu etujalat harallaan Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n taisteluratsu, joka ammuttiin kuoliaaksi Kirkholman taistelussa lähellä Riikaa Puolan ja Ruotsin välisessä sodassa v. 1605. Ruotsin joukkoja johti Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle IX ja Puolan joukkoja hänen veljenpoikansa, Puolan kuningas Sigismund.

Elimäen kohtalonyhteys tuohon tilanteeseen syntyi, kun ratsumestari Henrik Wrede pelasti puolalaisten sotilaiden saartamaksi joutuneen ja hevosensa menettäneen Ruotsin kuninkaan hengen luovuttamalla hänelle oman hevosensa ja uhraten teollaan oman henkensä.

Palkkioksi miehensä urheudesta Wreden leski Gertrud von Ungern ja kaksi ratsumestarin lasta saivat v.  1608 kruunun lahjana Elimäen pitäjästä laajoja alueita kylineen ”ikiaikaiseksi läänityksekseen”.

Uudelleen avioitunut Wreden leski saapui Elimäelle 2.12.1610 yhdessä lastensa, uuden puolisonsa vouti Joachim Berndesin ja palvelijoiden kanssa. Lahjakirjassa säteri- eli asuinkartanon paikaksi oli valittu Peippolan kylä Elimäenjärven rannassa.

Heidän käyttöönsä otettiin aluksi asuintalot nimismies Niilo Matinpojalta ja kahdelta hänen naapuriltaan, jotka kaikki häädettiin perheineen pois asuintaloistaan.

Näin alkanut Elimäen kartanolaitos syntyi epäoikeudenmukaisuuden, väestön katkeruuden ja toistuvien julmuuksien leimaamana . Wredet olivat entisillä kotiseuduillaan tottuneet aateliston laajoihin etuoikeuksiin ja muodostivat kartanoilleen Baltian feodaalilaitosta muistuttaneet elinolot. Sen seurauksena heidän ja paikallisväestön välille syntyi usein riitoja ja kärhämiä.

Läänitysalueeltaan Wredet keräsivät alustalaisilta ja talonpojilta veroja ja ilmaisia päivätyösuorituksia. Torpparin ja lampuodin työpäivän pituus oli kuutena päivänä viikossa aamuviidestä iltayhdeksään. Vaikka alistettuun asemaan joutuneet entiset talonpojat valittivat viranomaisille ja jopa kuninkaalle Tukholmaan, menettelytapa ei muuttunut.

Ja Wredet saivat perustaa vastoin lahjakirjan alkuperäistä sanamuotoa läänitysalalleen asuinkartanoitaan lisää. Ne olivat vapaita kaikista kruununveroista eikä niiden puolesta tarvinnut tehdä ratsupalvelua kruunulle.

Lopulta koko Elimäen pitäjään jäi vain neljä talonpoikaiskylää: Ahvion ja Ratulan toisaalle läänitetyt prebendatilat pitäjän eteläosissa sekä Vilppulan ja Napan kylät pohjoisosissa.

Napan kylässä itsenäisyys säilyi ilmeisesti sen takia, että Viipurin ylisellä maantiellä oli lossiyhteys Napan puolelta Ruotsulaan (nykyisen Pentikin tehtaanmyymälän eteläsivustalla), ja Napan talonpojilla oli ehkä velvollisuus hoitaa lauttayhteys Kymijoen yli.

Sama syy saattoi koskea myös Vilppulan talonpoikia, sillä yksi sotatie johti Löytyn kylästä Vilppulan kautta ns. Kososen rantaan, josta oli lauttayhteys joen yli Kouvolan Alakylän puolelle.

Elimäen kappelikirkon viereen perustetunPeippolan säterikartanon jälkeenseuraavaksi perustettiin Carl Wredelle Teutjärven itärannalle Hämeenkylän säterikartano v.1614 . Käräjävalituksen mukaan siellä ajettiin kartanon perustamisen takia talollinen Matti Eskonpoika Ropakko omaisineen pois kodistaan ja vouti Berndesin kerrottiin apulaisineen jopa pahoinpidelleen talon isäntää, repien mm. irti puolet miehen parrasta.

Tutkintakäräjillä vuonna 1616 Kyminkartanossa todettiin, että Joachim Berndes sekä hänen rouvansa olivat tehneet monia lainrikkomuksia, mutta hyvitystä ei tuomittu maksettavaksi. Kun kartanoläänitys oli saatu palkkioksi kruunun puolesta taistelussa uhrautumisesta, rangaistusta ei teoista määrätty.

1620-luvulla Gertrud von Ungern sai kumotuksi myös Ankkapurhan kosken lähialueella asuneiden Anjalan talonpoikien sukuoikeuksia useisiin asuintiloihinsa, jolloin ne todettiin lainhuudatuksissa autioiksi. Näin hän pystyi aloittamaan Anjalan säterikartanon rakennustyöt tuottoisan lohikosken rannalla v. 1628.Anjalan Kartano valmistui viimeistään kevääksi 1630.

Sen jälkeen perustettiin vielä Villikkalan säterikartano v. 1648 Fabian Carlinpoika Wredelle. Peippolan kartano oli jäänyt Gertrudin toisen pojan Casimir Wreden omistukseen.

Anjalan kartano jäi kuitenkin pitkäksi ajaksi lähinnä palvelusväen hoitoon, sillä Gertrud-rouva emännöi mieluiten Porvoon lähellä sijainnutta Strömsbergin kartanoaan.Anjalan kartanon ensimmäinen päärakennus tuhoutui Kustaa III:n sodassa kesällä 1789. Museokäytössä pitkään ollut kartanon nykyinen päärakennus rakennettiin Ankkapurhan kosken kalliotörmälle 1700-luvun ja 1800-luvun taitteessa.

Tilansa menettäneet Elimäen talonpojat ja heidän entiset torpparinsa katkeroituivat, syyllistyivät itsekin lukuisiin laittomuuksiin ja yltyivät jopa avoimeen, mutta tuloksettomaan kapinointiin vuosina 1643-53. Silloin Turun hovioikeudessakapinoinnin johtohenkilö Matti Sihvo tuomittiin lainsuojattomaksi henki-patoksi jamestattiin kiinni jäätyään . Viisi muuta kapinallista tuomittiin maanpakoon kolmeksi vuodeksi.

Rauhallisemman jakson jälkeen levottomuuksia puhkesi uudelleen vuosina 1684-87. Kun torppareiden ja lampuotien kapinointi aateliston etuoikeuksia ja raskaiksi kasvaneita taksvärkkitöitä vastaan virisi viimeisen kerran 1773, pitäjän suurin Peippolan kartano oli jo siirtynyt Wredeiltä ensin Strömforsin ruukin toiminnan elvyttäneelle kauppaneuvos Jacob af Forsellesille ja vuonna 1768 testamenttiperintönä hänen leskelleen Johanna Ulrika Schultzille.

Väestön elinolojen vaikeimmat ajat

Suomen suurten nälkävuosien aikaan 1690-luvulla tiloja autioitui runsaasti ja monet maaseudun talollissuvut sammuivat kokonaan. Ensin ei kyetty maksamaan veroja ja katovuosien seurattua toisiaan ravinnon puute alkoi heikentää ihmisten terveyttä ja vastustuskykyä.

Taudit levisivät mm. kiertävien kerjäläislaumojen mukana ja inhimilliset tragediat kasvoivat erittäin raskaiksi. Suoranaiset nälkäkuolematkin alkoivat yleistyä.Elimäelläkin väkiluku romahti. Työikäisestä väestöstä kuoli parissa vuodessa yli kolmasosa, ja lasten ja vanhusten kuolleisuus oli vielä sitäkin suurempi .

Lähes nälkävuosien suoraksi jatkoksi käynnistyi Suuri Pohjansota ja kesti seuraavat 20 vuotta 1700-1721. Miehiä ja hevosia tarvittiin maatöiden sijasta jälleen taistelutantereille, joilla Ruotsi menetti lopulta suurvalta-asemansa Itämeren alueella.

Jo v. 1703 tsaari Pietari Suuri hääti ruotsalaiset pois Nevajoen alueelta valtaamalla Ruotsin Nevanlinnan ja rakentamalla sen tilalle Pietari-Paavalin linnoituksen ja käynnistämällä Pietarin kaupungin rakennustyöt. Kanavien täyttämä Pietari vihittiin Venäjän pääkaupungiksi vuonna 1712.

Ruotsiin kuulunutta Suomea kurjistivat entisestään Pohjansodan aikana venäläisten täällä käynnistämät ankaratisonvihan rankaisutoimet ja yli 10 vuotta kestänyt venäläismiehitys. Ne saatiin päättymään vasta Uudenkaupungin rauhassa v. 1721.

Rauhansopimuksessa Ruotsi luovutti Venäjälle Viipurin seudun ja Käkisalmen läänin Laatokan Karjalasta, Viron ja Inkerinmaan Suomenlahden etelärannalta sekä Liivinmaan Viron eteläpuolelta.

Vain vaivoin Ruotsi sai torjutuksi Venäjän vaatimukset maiden välisen valtakunnanrajan siirtämisestä Saimaalle ja Kymijoelle.

Revanssihengessä Ruotsi käynnisti Venäjää vastaanHattujen sodan tasan 20 vuotta myöhemmin. Sen seuraukset olivat yhtä tuhoisat : Venäjä miehitti jälleen Suomen ja käynnistipikkuvihan rankaisutoimet. Mutta enää se ei luovuttanutkaan valloittamiaan Etelä-Savon ja Kymenlaakson alueita takaisin Ruotsille, vaanTurun rauhassa 1743 valtakunnanraja Suomenlahden pohjoisrannalla siirtyi Haminan itäpuolelta Kymijoen läntisimmälle Ahvenkosken lasku-uomalle .

Pyhtään pitäjä jaettiin kahtia Venäjän ja Ruotsin puoleisiin osiin , ja pohjoisempana raja seurasi Kymijokea ja Mäntyharjun vesireittiä pitkin syvälle Etelä-Savoon ja Olavinlinnan porteille saakka.

Tuon jälkeen Kymijoen rannoilla elettiin 45 vuotta rauhan aikaa. Myönteinen elinolojen kehitys päättyi, kunKustaa III päätti hyökätä Wreden suvun pääkartanon rannasta Anjalasta Kymijoen yli edellä mainitulle Vanhan Suomen alueelle ja kohti Haminaa kesällä 1788.

Venäläiset torjuivat hyökkäyksen lähes alkuunsa, ja Ruotsin armeijan kokemien suurten tappioiden takia joukko Suomeen sijoitettuja upseereja nousi kuningastaan vastaan. Yli sadan upseerin kapinahenkinen ryhmä muistetaan historiankirjoissamme Anjalan liiton nimellä.

Seuraavana kesänä 1789 Kustaan sota levisi pitkin rajaa jo Mikkelin ja Savonlinnan seuduille saakka ja päättyi vasta Kotkan Ruotsinsalmen jälkimmäisen, kolmantena sotakesänä Ruotsin voitoksi kääntyneen meritaistelun jälkeen elokuussa 1790.Rauha solmittiin Elimäen Värälässä , jota Kustaa III oli käyttänyt aiempina sotakesinä ajoittain johtokeskuksenaankin.

Vaikka sodan molemmat osapuolet menetttivät kaatuneina noin 11 000 miestä, tässäkin sodassa raja-alueen siviiliväestö koki pahimmat menetykset. Lähes kaikki jokivarren talot ryöstettiin ja tuhottiin.

Kansan mielestä täysin turhan sodan lopputulemana valtakunnanraja jäi Kymijoen varressa ennalleen, alueluovutuksia ei tehty.

Suomen autonomiaan johtanut venäläisjoukkojen hyökkäys käynnistyi Kymijoen Ahvenkosken sillan kautta 21.2.1808

Suurten nälkävuosien ja Vanhan Suomen aluemenetysten 1743 seurauksena maamme väkiluku väheni huomattavasti. Vielä 1800-luvun alussakin se oli vain 832 000, joista elimäkeläisiä oli peräti yli puoli prosenttia, tarkalleen 4 532.

Suomen sodan 1808-1809 seurauksena dramaattinen vallanvaihto ja uusi valtiohallinto

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf ja Venäjän nuori keisari Aleksanteri I kävivät peräkkäisinä vuosina1802 ja 1803 mm. Ahvenkoskella ja pohjoisempanakin Kymijoen varressa tarkastamassa valtakuntiensa rajalinnoitteita, varuskuntia ja rajaseudun elinoloja .

Vuonna 1807 Venäjän Aleksanteri I oli joutunut Ranskan Napoleonin kanssa tekemässään Tilsitin rauhassa liittymään Englannille asetettuun mannermaansulkemukseen ja sitoutunut pakottamaan Ruotsin tekemään samoin. Diplomaattisten taivuttelujen jäätyä tuloksettomiksi Aleksanteri määräsi armeijansa hyökkäämään helmikuussa 1808 Kymijoen yli Ruotsin puolelle.Siitä käynnistyi maamme historiankulun täysin muuttanut tapahtumakulku ja alkoiSuomen sota 1808-09 .

Ruotsin armeijan joukot olivat heikkoja ja huonosti varustettuja.Ensin venäläiset valtasivat Loviisan ja sen edustalle rakennetun Svartholman saarilinnoituksen ja Savon suunnassa Lappeenrannan . Helsingin suojaksi rakennetussa vahvassa Viaporin linnoituksessakin vallitsi venäläisten tullessa jo antautumismieliala. Se luovutettiin venäläisille laukaustakaan ampumatta.

Lopulta venäläiset etenivät Suomen jälleen miehitettyään maaliskuun alussa 1809 Merenkurkusta ja Ahvenanmaalta jään yli jopa Ruotsin itärannikolle yllättäen täysin siellä olleet puolustusjoukot ja miehittäen suurimman osan Västerbottenin läänistä.

Tukholmassa syntyi paniikki ja kapina . Kustaa III:n (tai hänen tallimestarinsa kuningattarelle siittämä) poika Kustaa IV Adolf vangittiin 13.3.1809 ja Venäjän kanssa ryhdyttiin solmimaan rauhansopimusta lähes hinnalla millä hyvänsä. Kustaa IV Adolfin kohtaloksi tuli pysyvä maanpakolaisuus syksystä 1809 alkaen.

Sodan päättäneessä Haminan rauhassa 17.9.1809 Ruotsi suostui sulkemaan satamansa englantilaisilta aluksilta, vapautti suomalaiset uskollisuuden valastaan Ruotsin kruunulle ja luovutti Venäjälle valtakuntansa itäiset osat Tornion- ja Muonionjokea myöten ja Ahvenanmaa mukaan luettuna.

Venäjä sitoutui puolestaan vetäytymään Pohjanlahden ja Tornionjoen länsipuolelta takaisin Suomen suuri-ruhtinaskunnan puolelle.

Sotatoimien tauottua tsaari Aleksanteri l kutsui Suomen säätyjen edustajat jo kevättalvella 1809 koolle Porvoon historiallisille valtiopäiville ja sitoutui antamaan juhlallisessa vakuutuksessaan maallemme autonomisen suuriruhtinaskunnan aseman .

Aiemmin Ruotsilta valtaamansa ns. Vanhan Suomen, eli Laatokan Karjalan ja Viipurin alueet ja nykyisen Suomen kaakkoisosat Kymenlaaksosta, Etelä-Karjalasta ja Etelä- Savosta Venäjä liitti osaksi autonomista Suomea vuoden 1812 alussa. Suomi-neito sai näin mekkoonsa itäänkin päin liehuvan helmanliepeen. Samana vuonna Helsingistä tehtiin maamme uusi pääkaupunki Turun sijaan .

Suomalaisalueiden yhdistämisellä oli suuri merkitys Vanhan Suomen suomalaisväestölle, sillä he saivat jälleen tuekseen Ruotsin-vallan ajalta periytyneet Suomen lait. Niiden myötä mm. päättyi hyvin epäoikeudenmukaiseksi ja mielivaltaiseksi koettu keisarillinen lahjoitusmaakäytäntö, jolla talonpojilta oli poistettu omistusoikeus maihinsa ja tiloilla asuvan väestön verotusoikeus siirretty kruunulta lahjoitusmaita saaneille yksityishenkilöille.

Lahjoitusmaakäytäntö oli muuttanut monilla Kymijoen itärannan rantatiloillakin talonpoikien aseman vähitellen maaorjuudeksi , sillä lahjoitusten saajille oli lahjakirjoilla alettu maaomistuksen mukana siirtää myös lahjamailla asuneet henkikirjaan merkityt ”sielut”.

Se johti talonpoikien, torppareiden ja lampuotien maaorjuuteen rinnastettavaan pakkotyöhön, josta ei ankarien rangaistusten uhalla saanut paeta.Ikeen alle oli Vanhassa Suomessa jäänyt vuoden 1811 lopussa jo yli 2500 tilaa ja noin 60 000 talonpoikaa .

Mutta vaikka uusien lahjoitusmaiden luovutus loppui, vanhoja lahjasopimuksia alettiin saada puretuksi ja lahjoitusmaita lunastetuksi entisten omistajien jälkeläisille vasta vuonna 1867, kun Suomen säädyt hyväksyivät valtiolainan ottamisen tähän tarkoitukseen. Lunastuksiin kului aikaa noin 20 vuotta, minkä jälkeen Kymenlaakson itäosienkin talonpojat viimein saivat perintökirjat tiloilleen.

Syksystä 1809 Ruotsin nimellisenä hallitsijana toimi Kustaa III:n veli Kaarle XIII kuolemaansa 1818 saakka.

Kaarle XIII jätti kuitenkin jo v. 1810 maan asioiden hoidon uudeksi kruununperilliseksi valitulle ranskalaiselle marsalkka Jean Baptiste Bernadottelle, Ruotsin nykyisen kuninkaan esi-isälle, josta Ruotsi sai taitavan hallitsijan vuosille 1818-1844. Marsalkka Bernadotte sai kuninkaana nimen Kaarle XIV Juhana.

Seuraavat Euroopan suurvaltakonfliktin aiheuttamat sodan hetket Suomen rannikoilla koettiin Itämaisen sodan / Krimin sodan aikana kesällä 1855, vähän ennen Loviisan suurpaloa. Sillä kertaa Englanti ja Ranska olivat liittoutuneet Venäjää vastaan Turkin tueksi, minkä seurauksena englantilais-ranskalainen laivasto-osasto pommitti Viaporia ja tuhosi Svartholman venäläisjoukkojen linnoituksen sotilaskäytöltään kelvottomaksi.

Edelliskesän ”Oolannin sodassa sotalaivat olivat mm. ryövänneet Suomen kauppalaivoja Itämeren eri osissa ja tuhonneet Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla.

Krimin sodan päättäneessä Pariisin rauhansopimuksessa 1856Venäjä menetti Napoleonin armeijan kukistamisen seurauksena v. 1812 saavuttamansa johtoaseman Euroopassa. Rauhanehdoissa Venäjältä kiellettiin mm. sotalaivaston käyttö Mustalla merellä ja Ahvenanmaan linnoittaminen.

Jakob Forsell – Strömforsin ruukin elvyttäjä ja Ahvenkosken sataman laajentaja

Vuonna 1743 haminalainen kauppias ja 1710-luvunisonvihan venäläismiehityksen ajalta ’Sissi-Jaakkona’ Kymenlaaksossa tunnettuJakob Forsell sai Tukholmasta luvan ostaa liikekumppaninsa Anders Nohrströmin kanssa Ahvenkoskelta 3 km:n päässä ylävirralla venäläisten tuhoamana olleenPetjärven ruukin. Heidän johdollaan ruukin toiminta elpyi ja laajeni –ja ruukki nimettiin miesten sukunimet yhdistäenStrömforsin ruukiksi.

Samalla ruukin käyttämän Ahvenkosken merisataman merkitys takkiraudan tuonnissa ja ruukissa tehtyjen rautavalmisteiden ja myöhemmin puutavaran ja lohen viennissä kasvoi suuresti.

Ahvenkoski sai Venäjän puolelle jääneen Haminan korvaajana jopa pariksi vuodeksi tapuli- eli ulkomaankauppaoikeudet ennen Degerby-Loviisan kaupungin perustamista.

Hyvät suhteet Tukholman hoviin hankkinut Forsell oli keskeinen hahmo myös Degerbyn kaupunkia ja sen satamaa perustettaessa.Hän sai samalla hankituksi suorilla Tukhoman-kontakteillaan useita erivapauksia Ruotsin itäisen rannikkoseudun ja oman yritystoimintansa kehittämiseen Venäjän vastaisella uudella raja-alueella. Hänet valittiin porvarissäädyn edustajana myös useita kertoja Ruotsin valtiopäiville.

Forsell nimettiin Degerbyn kaupungin ensimmäiseksi pormestariksi ja ajan myötä hän saavutti suorastaan rajaruhtinaan aseman, jonka omistukseen siirtyi mm. kauppayhtiöitä, Suomen silloiset suurimmat sahat ja suuria maatiloja, mm. Elimäeltä Fabian Casimir Wreden hänelle myymä Peippolan kartano yli puolen miljoonan kuparitaalerin kauppahinnasta.

Peippolan noin 10 000 hehtaarin laajuiseen maa-alaan kuuluivat myös Moision ja Mustilan silloiset karjakartanot nykyisen Elimäen kirkonkylän molemmin puolin.

Jotta maakauppa saatiin mahdolliseksi,kauppaneuvos Forsell aateloitiin ennen Peippolan kartanon ostoa v. 1767 nimellä Jacob af Forselles. Hän kuoli jo seuraavana vuonna ja on haudattu Elimäen kirkkoon.

Moision karjakartanon asuinrakennuksen suunnittelijaksi pestattiin Suomeen saapunut arkkitehti Carl Ludvig Engel

Moision kartanon päärakennuksen juhlava fasadi näkyy peltojen ylitse lähes kilometrin päähän.

Vuonna 1820 valmistuneen 2-kerroksisen rakennuksen suunnitteli sittemmin kuivatetun Elimäenjärven kaakkoiskulmaan saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel (1778-1840), empiretyylin mestari.

Hän oli muuttanut v. 1816 Suomeen Tallinnan ja Pietarin työtehtävistään aloittaen suunnitelmat mm. Turun Vartiovuoren tähtitornistaan ja Helsingin Senaatintorin monumentaalirakennuksistaan ja tehden runsaassa 20 vuodessa valtaisan elämäntyön Suomen johtavana julkisten rakennusten ja kaupunkiasemakaavojen suunnittelijana.

Tiilestä muurattu Moision juhlava päärakennus on mitä ilmeisimmin Engelin ensimmäinen Suomeen ja Suomessa suunnittelema maaseudun säätyläiskartano. Säilyneen kustannus- ja materiaaliarvion mukaan sen rakentaminen on aloitettu v. 1818.

Rakennuksen tilaaja oli Strömforsin ruukin elvyttäjän ja Loviisan ensimmäisen pormestarin Jacob af Forsellesin pojanpoika,Suomen sodan 1808-09 veteraani majuri Fredrik af Forselles. Hän oli lunastanut isänsä suureen Peippolan kartanoon kuuluneen Moision ”ikkunattoman” karjakartanon itselleen v. 1814 ja avioitunut säätynsä mukaisesti 1815.

Leskeksi jäätyään Fredrik af Forselles avioitui uudelleen ja kahdesta avioliitosta syntyi peräti 11 lasta.

1820-luvulla hän osti isältään myös toisen Wreden suvun 1600-luvulla Elimäelle perustaman kartanonVillikkalan. Sen myötä hänestä tuli pitäjän suurin maanomistaja noin 10 000 hehtaarin tiluksillaan.

Tiloilla tehtiin merkittäviä tuotannollisia uudistuksia: aloitettiin mm. heinänviljely pelloilla, tuotiin siitossonneja ja lehmiä ulkomailta ja vietiin viljaa ja vuotia Pietariin saakka. Moisiossa valmistettiin myös pehmeää juustoa, jota myytiin 1840-luvulta alkaen useissa Suomen kaupungeissa.

Suomen sahateollisuuden 1870-luvun lopulla kokeman laman seurauksena Moision majurin poika Theodor af Forselles ajautui vararikkoon veljensä perustaman, Pernajanlahden rannassa sijainneen Vehkan sahan epäonnisen takaus- ja lopulta veljensä kuoleman jälkeisen omistussuhteen päätteeksi. Hän joutui luovuttamaan molemmat Elimäen kartanonsa myytäviksi pakkohuutokaupalla.

Suomen 1850-luvun kenraalikuvernööri Friedrich Wilhelm von Bergin adoptiolapsesta tuli Moision kartanon uusi omistaja v. 1880

Kesällä 1880 järjestetyissä huutokaupoissa Moision ja Villikkalan kartanot siirtyivät virolaisen kreivi Friedrich Georg von Bergin omistukseen. Hänet muistetaan myösEtelä-Viron 99-huoneisen Sangasten linnan rakennuttajana ja kuuluisan Sangasten ruislajikkeen jalostajana.

”Ruiskreivi” omisti elämänsä (1845-1938) maatalouden tuotantoeläinten, hedelmäpuiden ja viljelykasvien jalostukseen sekä tutkimustulostensa julkaisemiseen ja rakennutti Viron linnansa yhteyteen myös suuren puutarhan. Siellä hän tutki ja esitteli yleisölle kaukaisten puu- ja kasvilajikkeiden sopeutuvuutta Viron sääolosuhteisiin.

Sangasten ruista viljeltiin myös Moision ja Villikkalan pelloilla. Alle 30-vuotiaana kuuroutunut kreivi sijoitti kartanoiden tuotannon kehittämiseen runsaasti varojaan, mutta ei muuttanut Virosta Elimäelle. Tilojensa uskotuksi hoitajaksi hän pestasi Elimäen Värälän kartanon omistaja Otto Wreden.

Elimäellä edettiin kreivin ohjeistamana suurviljelyn mittaluokkaan ja lähes teolliseen karjanhoitoon, jonka perustana oli entistä runsaampi heinänviljely.

Kreivillä oli hänet v.1856 adoptoineen lapsettoman setänsä kautta toinenkin yhdysside maahamme.

Setä Friedrich Wilhelm von Berg tunnettiin Suomen suuriruhtinaskunnan jokaisessa kolkassa.Hän oli Venäjän keisarillisen armeijan lujatahtoinen kenraalisotamarsalkka ja huomattavan laajan omaisuuden koonnutSuomen kenraalikuvernööri vuosilta 1855-1861.

Veljenpoika sai v. 1874 perinnöksi Baltiassa ja Puolassa sijainneet kenraalisotamarsalkan 19 kartanoa ja 38 000 hehtaarin maaomaisuuden.

Suomessa kenraali sekä hänen adoptoimansa kaksi veljenpoikaa oli kirjattu v. 1857 Suomen ritarihuoneen jäseniksi Bergin kreivillisenä sukuna nro 11. Sen yhteydessä he luopuivat sukunimensä saksalaisperäisen von-etuliitteen käytöstä Suomessa. Saksalaistaustaisella nimellään kenraalikuvernöörille oli myönnetty itävaltalaisen kreivin arvo 1849 ja venäläisen kreivin arvo 1856.

Kartanotilojensa järjestelyissä 1900-luvun alussa kasvinjalostajakreivi Berg ilmaisi halunsa myydä Moision

ja Viljakkalan Elimäen kunnalle, jotta niiden pellot ja metsät voitaisiin jakaa pienemmiksi tiloiksi kartanoiden alustalaisille.

Kun kreivi testamenttasi ensin kartanotilat rakennuksineen ja irtaimistoineen v. 1906 Ermes-pojalleen, Suomen Senaatti myönsi kunnalle miljoonan markan valtionlainan 1,8 miljoonan suuruisen kauppahinnan osarahoitukseksi. Kauppa toteutui keväällä 1907 ja sen myötä Moision ja Viljakkalan maille muodostettiin kolme isoa tilaa ja alustalaisille 32 pienempää tilaa.

Kartanot myynyt kreivi Ermes Berg avioitui Suomeen Venäjän keisarivallan kukistumisvuonna 1917. Sangasten linna puistoineen on yksi Etelä-Viron tunnetuimmista kulttuurihistoriallisista nähtävyyksistä.

Aateliskartanosta kunnalliskoti ja kodinhoitajakoulu

Elimäen kunta saneerasi Moision päärakennuksen tilat kunnalliskotia varten. ”Pohjolan komeimman vaivaistalon”, kuten sitä kylillä kutsuttiin, toiminta käynnistyi vuoden 1911 alussa ja erillinen mielisairaalaosasto avattiin 1913. Kunnalliskotina Moision tiloja käytettiin vuoteen 1968 saakka.

Sen jälkeen omistajaksi tuli Väestöliitto, joka kunnosti päärakennuksen kodinhoitajakoulutustaan varten.

”Elimäen emäntäkoulu” avattiin 1970 ja sen toiminta jatkui Väestöliiton toimesta vuoteen 1984 asti. Kartanon omistuksen palauduttua taas Elimäen kunnalle koulutusta jatkettiin Pohjois-Kymenlaakson ammattikoulujen kuntainliiton toimesta vuoteen 1990 saakka.